”Ole hiljaa ja rikastu” – Hongkongin päättäjät turvautuvat vanhaan ohjenuoraan etsiessään ratkaisuja levottomuuksiin

Hongkongin erityishallintoalueella mielenosoitukset jatkuvat yhdeksättä kuukautta, eivätkä hallinto ja kansa näytä löytävän yhteistä säveltä. Päättäjät katsovat protestien johtuvan taloudellisista ongelmista, vaikka kaduilla vaaditaan poliittisia vapauksia. Paljon puhuttu demokratiakaan ei silti liene mielenosoittajille pelkkä itseisarvo.

Hongkongin viime vuotta leimanneet mielenosoitukset ovat jatkuneet myös tämän vuoden puolella, joskin koronavirusepidemian varjossa. Protestiliikkeen pitkäkestoisuus kielii siitä, että sen taustalla vaikuttavat juurisyyt ovat ennallaan. Mutta mitä nuo perimmäiset syyt oikeastaan ovat? Demokratiavaatimusten keskellä Hongkongin johto on pyrkinyt luomaan ongelmien alkuperästä eri tulkintaa kuin mielenosoittajat. Sen esittämässä narratiivissa pääroolia näyttelevät taloudelliset seikat, eivät poliittiset vapaudet.

Mielenosoittajat esittivät jo kesällä 2019 viisikohtaisen listan vaatimuksistaan. Niistä ensimmäinen koski protestien alkusysäystä, lakiesitystä rikollisten luovuttamisesta Manner-Kiinaan. Mielenosoittajat vaativat lakiesityksen kuoppaamista, mihin hallinto taipuikin syksyllä. Levottomuudet kuitenkin jatkuivat, koska muut vaatimukset jäivät täyttämättä – niissä perätään muutoksia virkavallan toimintaan ja lopullisena tavoitteena vapaita vaaleja. Vaatimus demokratiasta onkin se punainen lanka, joka kytkee nämä mielenosoitukset Hongkongin viime vuosikymmenten protestiliikkeiden jatkumoon.

Hongkongin hallinto on kuitenkin omissa analyyseissään keskittynyt demokratian ja oikeusjärjestelmän sijaan taloudellisiin taustatekijöihin. Hallintojohtaja Carrie Lam on toistuvasti todennut, että hänen näkemyksensä mukaan tyytymättömyys johtuu eritoten kasvaneesta eriarvoisuudesta ja nuorison talousahdingosta sekä näiden akuuteimpana ilmentymänä tähtitieteellisiksi nousseista asuntojen hinnoista. Myös esimerkiksi The Economistissa on päädytty selittämään demokratialiikettä asuntokriisillä – vaikka tulonjako tai asunnot eivät missään vaiheessa ole mielenosoittajien vaatimuksiin kuuluneet.

Vaakakupeissa näyttävät siis olevan vapaus ja varallisuus, joista ensin mainittua vaaditaan, mutta jälkimmäistä tarjotaan. Talousseikkojen korostuminen Hongkongin virallisessa linjassa ei kuitenkaan ole yllätys. Strategisen sijaintinsa ansiosta Hongkongista muodostui Ison-Britannian siirtomaavallan aikana vahvasti kaupalliseen sektoriin pohjaava finanssikeskus, jollaisena se on pysynyt myös siirryttyään briteiltä takaisin Kiinalle vuonna 1997. Toistuvista protestiliikkeistä huolimatta se onkin tähän asti pysynyt tolpillaan samantapaisen ylhäältä sanellun yhteiskuntasopimuksen turvin, johon myös Manner-Kiinan keskushallinnon mandaatti perustuu: nouseva elintaso vastineena vapauksien rajoittamisesta. Tämä filosofia on usein kiteytetty Kiinan johdonkin puheissa esiintyneeseen ohjeeseen: ”ole hiljaa ja rikastu”.

    Vapautta vaaditaan,
    varallisuutta tarjotaan.

Vaihtokauppaan perustuva yhteiskuntajärjestys vaikuttaa kuitenkin valuvikaiselta, oli sitten kyse rahasta tai vapaudesta. Hongkongin poliittiset vaikutuskanavat ovat erittäin rajalliset, ja kansan syviä rivejä on vaikea maksaa hiljaisiksi, kun talouden hedelmät sujahtavat yhä useammin jo valmiiksi pullollaan oleviin taskuihin. Siksi Hongkong saattaakin lähestyä samantyyppistä tienristeystä, jossa Manner-Kiina oli kevään 1989 protestien ja Tiananmenin verilöylyn jälkeen. Tuolloin Kiinan johtajat päättivät, että vaatimuksista huolimatta poliittisia vapauksia ei tule, vaan epätasa-arvoiseen elintasokehitykseen nojaava ideologia pakkosyötetään kansalle kommunistipuolueen kädestä. Koska pelkkä bruttokansantuote ei vapaudennälkää tyydytä, kyytipojaksi tarjoiltiin klassisen sensuuri-propagandacocktailin ohella valtava ”patrioottinen opetuskampanja”, jossa demokratiasta viehättyneen nuorison arvomaailmaa alettiin kalibroida uudelleen.

Kommunistipuolueen valta-asemaa ja yhteiskunnallista ideologiaa korostava “patrioottinen opetus” ulotettiin Manner-Kiinassa 1990-luvun alkupuolelta lähtien kaikille oppiasteille, ja siitä lähtien se on toiminut koulujen yhteiskuntaopin perustana. Tänä päivänä Manner-Kiinan nuoret tunnetaankin kansalaistottelemattomuuden sijaan isänmaallisesta lojaaliudesta, mikä näyttäisi osoittavan, että orastavan idealismin korvaaminen kuuliaisella materialismilla tepsii, kun se aloitetaan jo alakoulun penkiltä. Samalla taloudellisen hyvinvoinnin painottaminen on muodostunut yhdeksi ”Kiinan mallin” kulmakivistä myös kansainvälisesti. Kiina on esimerkiksi YK:ta myöten pyrkinyt muokkaamaan ihmisoikeuksien määritelmää siten, että se pohjaisi yksilönvapauksien sijaan elintason kehitykseen.

Näitä lääkkeitä myös Hongkongin päättäjät tarjoavat nyt vihaiselle kansalleen. Kiina-mielistä patriotismia yritettiin ujuttaa Hongkongin kouluihin jo 2012, mutta tuolloin suunnitelma tyssäsi sitä vastustaneisiin suurmielenosoituksiin, joita johtivat koululaiset itse. Keskustelu opetussisällöstä heräsi viime vuonna uudelleen, kun entinen hallintojohtaja Tung Chee-hwa syytti koulujen liberaalia yhteiskuntaoppia nuorison aktivismista. Nyt Hongkongin opetusministeriössä pohditaan jälleen, miten kansallistunne saataisiin istutettua nuoriin ilman vastarintaa. Samalla hallinto on ryhtynyt korjaamaan pääasiallisiksi juurisyiksi katsomiaan talous- ja asunto-ongelmia. Vuoden 2019 linjapuheessaan hallintojohtaja Lam lupasi etenkin lisää asuntorakentamista, ja tämän vuoden budjetissa kansalaisia kosiskeltiin veroleikkauksilla sekä jokaiselle aikuiselle myönnettävällä 10 000 Hongkongin dollarin (noin 1 160 euron) käteislahjoituksella.

    Asuntopula ja eriarvoisuus ovat
    kaikesta huolimatta todellisia ongelmia.

Tepsivätkö nämä keinot, vai ovatko ne vain aivopesua ja lahjuksia, jotka jälleen kertovat hallinnon kyvyttömyydestä vastata kansan varsinaisiin haaveisiin? Toistaiseksi kyselytutkimukset kertovat karua kieltä: päättäjien suosio jatkoi helmikuussa pitkää luisuaan kohti pohjamutia, kun enää 9 prosenttia vastaajista oli tyytyväisiä Carrie Lamiin ja hänen johtamaansa hallintoon. Anteliaisuudessaan harvinaisen alijäämäiseen budjettiin suhtauduttiin viimevuotista positiivisemmin, mutta vain pari päivää sen julkistamisen jälkeen kaduilla nähtiin taas rajuin rähinä koronavirusepidemian alkamisen jälkeen ja 115 henkeä pidätettiin.

Paljon puhuttu demokratiakaan ei silti liene pelkkä itseisarvo. Asuntopula ja eriarvoisuus ovat Hongkongissa todellisia ongelmia, olivatpa ne käynnissä olevan protestiliikkeen taustasyitä tai eivät. Niihinkin vastaaminen saattaisi onnistua päättäjiltä paremmin, jos he olisivat nykyistä suoremmin vastuussa kansalle. Moni nuori toivonee kansanvaltaa myös siksi, että se voisi avata tulevaisuudennäkymiä muihinkin suuntiin kuin vain nykypolitiikan suosimaan kapeaan bisnesuraputkeen. Maailman kolmanneksi tärkeimpänä finanssikeskuksena Hongkongin identiteetti on pitkään perustunut arvoneutraaliin pörssimeklari-pankkiirisektoriin, mutta pilviin kurkottavien pääkonttorien varjossa nykysukupolvi haaveilee yhä vahvemmin jostain, mitä ei rahassa mitata.

---

Ari-Joonas Pitkänen (VTM, FM) on Itä-Aasian yhteiskuntiin ja politiikkaan erikoistunut vapaa tutkija ja kirjoittaja, joka on asunut Pekingissä, Taipeissa ja Hongkongissa.