Kiinan kommunistisella puolueella ei ole suurta pelastussuunnitelmaa koronaepidemian tuhojen varalle, eikä myöskään jämerää strategiaa maan ulkopolitiikkaa ohjaamaan. Siksi Kiinalla ei myöskään ole vahvaa asemaa, kun koronakriisin jälkeen etsitään johtajuutta maailmanpolitiikassa.
Koronavirusepidemian laajentuminen globaaliksi pandemiaksi on verhonnut koko kansainvälisen järjestelmän tulevaisuuden syvälle tietämättömyyden verhon tuolle puolen. Onko kyseessä liberaalin maailmanjärjestyksen ja Euroopan unionin kaltaisten projektien lopullinen kuolinisku, vai lakaiseeko COVID-19 diktaattorit vallasta ja pakottaa ihmiskunnan syventämään yhteistyötään kansainvälisten haasteiden edessä?
Avainkysymys kansainvälisen järjestelmän tulevaisuutta arvioitaessa on se, mitä Kiinassa tapahtuu. Pelkästään epidemian taloudelliset vaikutukset tulevat olemaan vuosikymmenien huikeaan talouskehitykseen tottuneelle Kiinalle järisyttävät, tietäen, että kommunistisen puolueen yksinvaltainen asema on perustunut talouskasvun ylläpitämiseen. Presidentti Xi Jinpingin valtakaudella hyvin ahtaalle ajettujen ja hiljaiseloa viettäneiden toisinajattelijoiden aktivoitumisen sekä laajalta kumpuavien sananvapausvaatimusten vaikutusta on hankalampi arvioida, mutta ei syytä painaa taka-alalle.
On syytä olettaa, että epidemia muovaa sekä Kiinan sisä- että ulkopolitiikkaa uuteen uskoon. Kuluneen kevään aikana asiantuntijat ovat reagoineet nopeasti laidasta laitaan ulottuvilla analyyseillä: helmikuussa arvioitiin Kiinan Tšernobyl-hetken koittaneen ja puoluevallan romahtavan vauhdilla, mutta vain muutaman viikon päästä epidemian rantauduttua Eurooppaan Kiinan uskottiinkin nousevan kriisistä peräti maailman johtavaksi suurvallaksi. Maskidiplomatian ja valeuutisvyöryn avulla Kiinan ennakoitiin voittavan epidemian hoitamisesta käydyn ”propagandasodan” ja korjaavan ennennäkemättömät soft power -voitot lännen kärvistellessä hajaannuksessaan.
Läpi kevään vyöryneiden, nopeasti muotoaan muuttaneiden tapahtumien sijaan on parempi tarkastella pidempiä prosesseja, jotka jyllivät eteen päin pintatasolla tapahtuvista heilahtelusta piittaamatta. Kevään kuluessa moni vaikuttaa unohtaneen, että Kiinan järjestelmää vaivanneet rakenteelliset ongelmat olivat ilmeisiä jo kauan ennen epidemian alkamista. Näistä kriittisimpiä ovat poliittisen järjestelmän jähmettyminen autoritaariseen voimamiesmuottiin sekä hidastuva talouskasvu, jota ei ilman rohkeita ja perinpohjaisia uudistuksia saada pelastettua. Kuten Kiina-ilmiöiden toimitus arvioi syksyllä 2019, ”maata yksinvaltaisesti hallitsevan kommunistisen puolueen valta-asema on hauraampi kuin usein kuvitellaan”.
Puoluevaltio joutuu kohtaamaan massiivisen sisä- ja ulkopoliittisen kriisin.
Epidemia ei ole muuttanut näitä ongelmia parempaan päin, päinvastoin – sen myötä puoluevaltio joutuu kohtaamaan jo entuudestaan kasautuneen ongelmavyyhdin lisäksi massiivisen sisä- ja ulkopoliittisen kriisin, jota sillä on suuria vaikeuksia hallita. Kommunistisen puolueen johto vaikuttaa syystäkin joutuneen paniikkiin, mikä näkyy selkeimmin Kiinan ulkopolitiikassa: aiemmin harkitun rauhallinen ja kriisejä välttelevä Kiina näyttää nyt ampuvan summittaisesti eri ilmansuuntiin ja mitä värikkäämmällä arsenaalilla.
Esimerkkinä mainittakoon propagandasota, jonka keskellä puoluejohto ei tunnu olevan itsekään selvillä siitä, mitä narratiivia tulisi propagoida. Vielä tammikuussa kiinalaiset mediat kutsuivat koronavirusta ongelmitta ”Wuhanin koronavirukseksi”, mutta sittemmin kaikkea kyseisen termin käyttöä on ryhdytty kutsumaan ”rasistiseksi” ja ”Kiinan vastaiseksi”. Virusta ei Kiinan nykyisessä propagandassa saa yhdistää millään lailla Kiinaan, ja jopa Kiinan oman tiedeyhteisön mahdollisuuksia tutkia viruksen alkuperää on vaivihkaa ryhdytty rajoittamaan.
Ulkopoliittisessa retoriikassa viruksen alkuperää on yritetty hämärtää valeuutisilla ja jopa salaliittoteorioilla – temppuja, joita Kiinalta ei ole totuttu virallisissa yhteyksissä näkemään. Teorioissa viruksen on väitetty olleen lähtöisin milloin Yhdysvaltojen bioaselaboratorioista, milloin Italiasta. Toisaalta jotkut ulkoministeriön edustajat, kuten Kiinan Yhdysvaltain suurlähettiläs Cui Tiankai, ovat voimakkaasti kritisoineet salaliittoteorioita, ja Kiinan yleiseksi linjaksi on sittemmin muodostunut jonkinlainen kompromissi, jonka mukaan virusta ei tulisi ”politisoida”. Maan valtio-omisteisen, nationalistisen Global Times -lehden mukaan kaoottinen viestintä kuvaa Kiinan poliittisen päätöksenteon demokraattista ja keskustelevaa luonnetta.
Todellako? Vai kuvanneeko se yksinkertaisesti sitä tosiasiaa, ettei Kiinan ulkopoliittinen johto ole tilanteen tasalla, vaan hapuilee pimeässä eri suuntiin?
Hapuilua on tapahtunut muillakin rintamilla: vielä helmikuussa Kiinan ulkoministeriö kritisoi kovaan ääneen valtioita, jotka sulkivat rajoja Kiinan kansalaisilta. Jyrkimmillään Kiinan Israelin lähetystö syytti Israelia peräti holokaustiin rinnastettavista toimista, joskin pyysi ylilyöntiään varsin nopeasti anteeksi. Maaliskuun 28. päivänä kansantasavalta kuitenkin sulki omat rajansa kaikilta ulkomaalaisilta samalla, kun raportit ulkomaalaisiin – erityisesti afrikkalaisiin – kohdistuvasta syrjinnästä ovat lisääntyneet.
Alarmististen uutisotsikoiden mukaan kriisistä ennennäkemättömän vahvana kohoava Kiina käyttää nyt lännen heikkoutta hyväkseen ja nousee epidemianjälkeisen maailmanjärjestyksen johtavaan asemaan, mutta vahvuuden sijaan puoluejohto vaikuttaa reagoivan lähinnä paniikinomaisesti. Se yrittää rajata epidemian aiheuttamia tuhoja kotimassa sekä paikata valtavia iskuja, joita Kiinan pyrkimykset rakentaa kuvaa itsestään luotettavana ja vastuullisena suurvaltana ovat ottaneet.
Kiina voi vetää Vyö ja tie -hankkeen pois sisäpolitiikan vuoksi.
Ja kun kriisin akuutti vaihe on lopulta ohi, joudutaan Kiinassa miettimään vakavasti presidentti Xin käynnistämän ekspansiivisen ulkopolitiikan jatkokautta. Lapataanko Vyö ja tie -aloitteella rahaa yhä kehitysmaihin samalla, kun Kiinan omat työttömyysluvut nousevat huippuunsa ja kun Xin sinänsä hyvin alkanut köyhyyden vastainen ohjelma uhkaa lässähtää keskeneräisenä? Entä jatkuvatko panostukset asevoimien vahvistamiseen esimerkiksi lentotukialuksia rakentamalla, vai siirretäänkö armeijalta jopa lisää menoja ”yhteiskunnallisen vakauden” koneistoille?
Kommunistisella puolueella ei ole suurta pelastussuunnitelmaa koronaepidemian tuhojen varalle ja tuskin myöskään kykyä nousta maailmanpolitiikan keskukseen. Puolue ”ylittää jokea pohjan kiviä tunnustellen” aivan kuten ennenkin, mutta tällä kertaa virtaus on huomattavasti voimakkaampi. Vastaus siihen, kuka siirtyy ”maailmanpolitiikan keskukseen” ja nousee propagandasodan voittajaksi, selviää vasta kuukausien tai vuosien kuluttua, mutta ei ole syytä olettaa, että Kiina olisi pelissä erityisen vahvoilla.
Matti Puranen on Kiina-ilmiöiden toimittaja ja valtio-opin tohtorikoulutettava Jyväskylän yliopistossa.