Hongkongin tuore turvallisuuslaki ei ole poikkeuksellinen irtiotto, vaan Kiinan kansalliselle perusrakenteelle tyypillinen oire. Näennäisesti yhtenäisen kansallisvaltion alla tutisee vapauksille allerginen imperiumi, jonka koko olemassaolo riippuu sortavista rakenteista.
Yksi tämän vuoden isoista Kiina-puheenaiheista on ollut Hongkongin kansallista turvallisuutta koskeva laki, joka astui voimaan tällä viikolla. Sen kontekstia on pohdittu paljon, ja esimerkiksi Kiina-ilmiöiden Matti Puranen analysoi vapauksien kiristämisen kertovan siitä, että Kiinaa johtava kommunistipuolue kokee olevansa uhattuna. Kauppalehden Hongkongin-kirjeenvaihtaja Hannamiina Tanninen kirjoittaa samansuuntaisesti kovien otteiden kielivän pelosta.
Huomiot pelosta ja uhan tunteesta sisältävät avaimen Kiinan maailmankuvan ymmärtämiseen laajemminkin. Ei nimittäin ole uusi asia, että kommunistipuolue kokee olevansa uhattuna – se on kokenut niin aina. Kuten Kiina-tutkija Tanner Greer kirjoittaa kommunistipuolueen ideologiaan paneutuvassa artikkelissaan, puolueen koko maailmankuvaa alleviivaa ajatus ”intensiivisestä ideologisesta selviämiskamppailusta”, jossa länsimaiset arvot – liberaali kapitalismi, yksilönvapaudet ja demokratia – muodostavat Kiinalle kroonisen eksistentiaalisen uhan.
Kommunistinen puolue itsekin tietää, ettei sen kokoon parsima valtio ole luontaisesti yhtenäinen kansallinen yksikkö, johon ihmiset vapaaehtoisesti kuuluvat.
Pelko ei suinkaan ole harhaluuloa. Vaikkei mikään maa edes varsinaisesti asettuisi Kiinaa vastaan, vapauden uhka elää omalla painollaan jo pelkässä liberalismin ideassa. Tämä johtuu Kiinan kansallisesta perusrakenteesta, jota usein ymmärretään huonosti. Propagandansa takana kommunistipuolue nimittäin itsekin tietää, ettei sen kokoon parsima valtio ole luontaisesti yhtenäinen kansallinen yksikkö, johon ihmiset vapaaehtoisesti kuuluvat. Päinvastoin, se on heterogeeninen kokoelma erilaisia alueita, kansoja ja kulttuureja. Tämä ilmenee jo vilkaisemalla maan karttaa – sen ääriviivat noudattelevat pitkälti Kiinan viimeisen keisarillisen imperiumin rajoja, joita 1600–1800 -luvuilla paisutettiin estoitta väkivaltaisilla valloitusretkillä.
Valloitusimperiumin päälle väkisin rakennettuna valtiona Kiina vastaa hätkähdyttävän hyvin yhteiskuntatieteilijä Benedict Andersonin teorioimaa kansakunnaksi naamioitunutta imperiumia, jonka ylhäältä sanellun assimiloivan nationalismin tavoitteena on ”venyttää kansallisvaltion ahdas nahka imperiumin valtavan ruhon ylle”. Tällaisessa valtiossa alituisena vaarana on, että yhteen kahlittujen kansojen keskuuteen pesiytyy ajatus demokraattisesta vapaudesta. Ei olekaan sattumaa, että lähes kaikki Kiinalle nykyisinkin päänvaivaa aiheuttavat alueet – etunenässä Tiibet, Xinjiang ja Taiwan – ovat viimeisen keisaridynastian valloitusretkien satoa.
Kansojen vapaudennälkä oli tärkeä tekijä maailmaa hallinneiden imperiumien murenemisessa 1900-luvun alussa. Kuitenkin esimerkiksi Venäjällä imperiumin raunioille nousi Neuvostoliitto, joka Kiinan tavoin hamusi entisen keisarikunnan alusmaita. Neuvostoliitto onkin nyky-Kiinalle kenties luontevampi vertailukohta kuin mikään Kiinan omassa kulttuuriperinnössä kummitteleva puolimytologinen kungfutselainen patriarkaatti. Politiikan tutkija Francis Fukuyaman mukaan Kiinan kansantasavaltaa analysoitaessa on aivan ensiksi ymmärrettävä, ettei Kiina ole mikään ”geneerinen autokratia”, vaan ammentaa suoraan 1900-luvun puolivälin totalitaarisesta stalinismista.
Tuoretta turvallisuuslakia ei tulisi nähdä yllättävänä irtiottona, vaan loogisena osana Kiinan yhteiskunnallista viitekehystä.
Stalinismin merkitys Kiinalle näkyy selvimmin siinä, kuinka Nikita Hruštševin tietoinen etääntyminen Stalinista 1950-luvulla tuhosi Kiinan ja Neuvostoliiton suhteet. Isä Aurinkoisen perinnön vesittäminen oli Mao Zedongin mielestä karmaiseva virhe, ja Kiinassa onkin myös Maon jälkeen visusti varottu tärvelemästä samalla tavalla henkilökultin kansaa kokoavaa voimaa. Neuvostoliiton luhistumista Mihail Gorbatšovin poliittisten uudistusten jälkeen voi puolestaan Kiinan näkökulmasta pitää lopullisena osoituksena liberaalin löysäilyn vaaroista.
Yllä mainituista huomioista nousee väistämättä se johtopäätös, että demokratiakehitys todennäköisesti johtaisi Kiinan hajoamiseen. Valtaansa kiintyneen hallinnon silmissä looginen lääke ongelmaan on pakolla syötetty kansallinen yhtenäisyys, ja tähän kontekstiin asettuu myös Hongkongin nykytilanne. Näin ollen tuoretta turvallisuuslakia ei tulisi nähdä yllättävänä irtiottona, vaan loogisena osana Kiinan yhteiskunnallista viitekehystä. Se noudattaa peruslähtökohdiltaan samaa kaavaa, jota Kiina on jo ennen kovaotteisena pidettyä Xi Jinpingiä soveltanut kansallista yhtenäisyyttä uhkaaviin liikkeisiin, aina Tiananmenin mielenosoituksista Falun Gongiin. Samankaltaisia kehityskulkuja on lupa odottaa lisää.
Kroonisesta vapauden pelosta seuraa myös se, että niin kauan kuin liberaalit arvot ohjaavat vallitsevaa maailmanjärjestystä, Kiina tulee automaattisesti asemoimaan itsensä demokratiaa vastaan myös kansainvälisesti. Pitkään tuntui siltä, etteivät länsimaat tätä ymmärtäneet, vaan toistelivat niin itselleen kuin Kiinalle demokratiakehityksen olevan Kiinan etujen mukaista. Maan maanittelu luopumaan sortokoneistosta ”omaksi parhaakseen” ei kuitenkaan toimi, jos kyseinen sortokoneisto on koko kansakunnan olemassaolon edellytys.
Ari-Joonas Pitkänen (VTM, FM) on Itä-Aasian yhteiskuntiin ja politiikkaan erikoistunut vapaa tutkija ja kirjoittaja, joka on asunut Pekingissä, Taipeissa ja Hongkongissa.