Suomessa ja maailmalla varoitellaan ”kiinalaisen kommunismin” uhasta. Käytännössä Kiina kuitenkin vaihtoi kommunismin kansallismieliseen kapitalismiin jo neljä vuosikymmentä sitten, ja nyt sen pelätään jopa luisuvan kohti fasismia. Punalipun takana piilevä todellisuus on syytä tiedostaa.
Yhdysvaltain ulkoministeri Mike Pompeo piti kesällä laajalti noteeratun puheen ”Kommunistinen Kiina ja vapaan maailman tulevaisuus”, jossa hän varoitti Kiinan tavoittelevan ”kiinalaisen kommunismin maailmanlaajuista hegemoniaa”. Amerikkalaisille oikeistokonservatiiveille kommunismi on A-luokan kirosana, jolla merkataan vasemmistolaiset vapauden viholliset. Yhdysvaltain ja Kiinan suhteiden heikentyessä Trumpin hallinto onkin enenevässä määrin korostanut Kiinan kommunistisuutta.
Vastaavaa pelottelua harrastetaan Suomessakin. Sosiaalisen median kommenttikentillä Kiinan pahuus kytketään usein nimenomaan kommunismiin, josta Trumpin vanavedessä varoittelevat esimerkiksi perussuomalaiset. Taannoin puolestaan dosentti Jari Ehrnrooth ilmoitti Ylen kolumnissaan, että Suomen on liityttävä Kiinaa vastustavaan “antikommunistiseen rintamaan”, ja ihmetteli samalla, miten “kommunistisesti ohjattu talous on Kiinassa saanut aikaan ennenäkemättömän vaurastumisen”.
Tiettyyn pisteeseen asti Kiinan kommunistisuudesta kohkaaminen on ymmärrettävää, hallitseehan maata kommunistiseksi itseään kutsuva puolue. Tarkoitushakuista puolue- ja talouspoliittista agitaatiota hyödyllisempää olisi kuitenkin tiedostaa, että käytännössä nyky-Kiinalla ei ole juuri mitään tekemistä kommunismin kanssa. Itse asiassa punalippusymboliikan takana Kiina heijastaa kasvavassa määrin lännessäkin päätään nostavaa autoritaarista oikeistonationalismia.
“Kiina-ilmiö” perustui nimenomaan globaaliin kapitalismiin.
Aivan ensiksi voidaan unohtaa ajatus Kiinan ”kommunistisesta” vaurastumisesta. Maan 1970–80-lukujen taitteessa käynnistynyt nousu syntyi kommunismin nimenomaisesta hylkäämisestä: kollektiivit purettiin, yksityisyrittäminen sallittiin, yhtenäinen sosiaaliturva ajettiin alas ja maa avattiin ulkomaisille investoinneille.
Tehottomana hylätty työläisiä puolustanut luokkataistelu jätti ideologisen tyhjiön. Sen täytteeksi valjastettiin sosialistisen solidaarisuuden vastakohta, estoton nationalismi, jonka myötä Taiwanille paenneet porvaritkin katsottiin jälleen yhteiskuntakelpoisiksi. Kommunistipuolue yritti sovittaa U-käännöksensä marxismi-leninismin jatkumoon keksimällä sille taktisesti epämääräisen nimen ”sosialismi kiinalaisin erityispiirtein”, mutta näiden ”erityispiirteiden” summa näyttää sangen erehdyttävästi kapitalismilta.
1990-luvulla suuri osa Kiinan valtio-omisteisista yrityksistä yksityistettiin, ja maan päästyä maailman kauppajärjestö WTO:hon vuonna 2001 yksityinen sektori nousi avainasemaan talouskehityksessä. Suomessakin tapetille noussut ”Kiina-ilmiö” perustui nimenomaan globaaliin kapitalismiin. Vaikka leninistisen yhteiskuntarakenteen perintönä valtiosektori on Kiinassa yhä vahva, tänä päivänä maan bruttokansantuotteesta kaksi kolmasosaa tulee yksityiseltä puolelta. Yksityinen sektori tuottaa yli 80 prosenttia Kiinan työpaikoista ja muodostaa yli 90 prosenttia kaikista yrityksistä. Valtiokapitalistinen malli muistuttaa lähtökohdiltaan sitä, jolla myös Yhdysvaltain antikommunistiset Itä-Aasian liittolaismaat loivat talouskasvunsa.
Viime aikoina kommunistipuolue on kiristänyt uudelleen otettaan yksityisestä sektorista. Taustalla on kuitenkin puolueen valta-aseman lujittaminen, ei suinkaan tasapäistävä sosialistinen tai kommunistinen politiikka. Itse asiassa Kiinan talousihmeen tukijalkana on ollut kapitalismille ominainen eriarvoistuminen. Taloustieteilijä Thomas Pikettyn tutkimusryhmä on selvittänyt Kiinan tuloerojen olevan jo Yhdysvaltojen luokkaa. Perintöveroa ei ole, mikä kiihdyttää varallisuuden keskittymistä hyväosaisille. Suur-Kiinan alueella on vuonna 2020 maailman eniten miljardöörejä, ja tuoreen tutkimuksen mukaan Maon aikaa edeltäneen porvariston jälkeläiset ovat selkeästi muita rikkaampia ja paremmin koulutettuja.
Hyväosaisuus korostuu paradoksaalisesti myös itsensä kommunistipuolueen jäsenistössä. Esimerkiksi työväenluokkaan kuuluvien opiskelijoiden on muita vaikeampaa päästä puolueeseen. Helpoimmin jäsenkirja irtoaa suurkaupunkien eliittiyliopistojen papereilla. Mao Zedongin aatemaailman ankkurina toiminut maalaisväestö on kaupunkeihin keskittyvässä koulutuskilpailussa kroonisesti alakynnessä, sillä eriarvoistava hukou-asuinpaikkarekisteri kahlitsee ihmiset kotipaikkakuntiinsa.
Proletariaatin asemaa kurjistaa entisestään se, että itsenäisiin ammattiliittoihin järjestäytyminen on Kiinassa kielletty, ja lakko-oikeuskin poistettiin perustuslaista jo vuonna 1982. Oikeusturvaa ja etuuksia vailla olevan vuokratyövoiman käytöstä on tullut arkipäivää. Taannoin kommunistipuolue tukahdutti aikailematta tehdastyöläisten oikeuksia puolustamaan nousseet marxilaiset opiskelijajärjestöt – siis juuri sellaiset, joiden pohjalta puolue itse ponnisti 1920-luvulla. Havainnollistava esimerkki nykytilanteen nurinkurisuudesta löytyy palkitusta Amerikkalainen tehdas –dokumentista, jossa kommunistisella puoluesolulla varustettu kiinalaisyritys tekee kaikkensa estääkseen Yhdysvaltoihin avaamansa tehtaan työntekijöitä muodostamasta ammattiliittoa.
Leninismin perintö kiteytyy Kiinassa ideologian sijaan autoritaarisen hallinnon kyseenalaistamattomaan valta-asemaan.
Kiinan yhteiskuntajärjestelmän ydin onkin kommunismin sijaan yksinvaltaisuus. Leninismin perintö kiteytyy Kiinassa ideologian sijaan autoritaarisen hallinnon kyseenalaistamattomaan valta-asemaan. Kun siihen yhdistetään neljä vuosikymmentä jatkunut integraatio globaaliin markkinatalouteen, saadaan järjestelmälle sopiva nimi: autoritaarinen kapitalismi. Sellaisen harjoittajiksi on laskettu myös esimerkiksi Viktor Orbánin Unkari sekä Natsi-Saksa.
Edellä mainittuja yhdistää lisäksi etnisyyteen pohjaava nationalismi, joka Kiinassa ilmenee muun muassa han-kiinalaisuuden korostamisena vähemmistökulttuureja ja -kieliä sortaen. Isänmaan linjasta lipeävät ulkokiinalaiset taas leimataan usein ”rotupettureiksi”. Tämä sotii Leninin ajatuksia ja koko kommunismin ideaa vastaan, tarkoitus kun olisi painottaa moniarvoista solidaarisuutta valtaväestön ylemmyyden sijaan. Suomessa etnonationalismi on yhdistetty eritoten perussuomalaisten äärioikeistolaisempaan ainekseen.
Näiden ideologisten ristiriitojen räikeys on herätellyt Kiinan ulkomaisia aateveljiäkin. Muun muassa pitkään Kiinan kanssa hyvissä väleissä ollut Japanin kommunistinen puolue on saanut tarpeekseen. Sen johtaja ilmoitti alkuvuodesta, ettei Kiinan ”suurvaltasovinismilla ja ihmisoikeusloukkauksilla” ole mitään tekemistä sosialismin kanssa eivätkä ne ole kommunismi-nimen arvoisia.
Viime aikoina onkin alettu pohtia, onko Kiina peräti matkalla kohti fasismia. Esimerkiksi tuoreen The Invention of China –kirjan kirjoittajan Bill Haytonin mukaan vallan keskittäminen, etnonationalismi ja korporatistinen talousjärjestelmä muistuttavat huolestuttavasti fasismin nousua Euroopassa 1900-luvulla. Helsingin Sanomien haastattelema tutkija David O’Brien puolestaan näkee Kiinan uiguurien kohtelussa kaikuja natsien 1930-luvun juutalaispropagandasta. Läpi 2000-luvun Kiinan oikeudellista ajattelua ovat inspiroineet saksalaisen Carl Schmittin demokratianvastaiset teoriat, joihin Hitler aikanaan tukeutui.
Epämiellyttävät yhtymäkohdat oikeistonationalismiin on syytä tiedostaa. Viime kädessä olennaisinta on ymmärtää, että nationalismin ja autoritaarisen kapitalismin sekoitus verhoutuu yhtä notkeasti vasemmistolaiseen kuin oikeistolaiseen symboliikkaan. Poliittisesti värittynyt antikommunistinen ajattelu ei nyky-Kiinan tarkasteluun sovellu.
Ari-Joonas Pitkänen (VTM, FM) on Itä-Aasian yhteiskuntiin ja politiikkaan erikoistunut vapaa tutkija ja kirjoittaja, joka on asunut Pekingissä, Taipeissa ja Hongkongissa.
Miten näkisit tässä esitetyn määritelmän ja Paltemaankin (2012, muistaakseni johdannossa) esittämän “jälkitotalitaristisen puoluevaltio” näkemyksen? Eiväthän nämä isosti ristiriidassa ole, mutta onko eroja kuin kahdella eri näkemyksellä vai oliko se näkemyksellinen välivaihe tälle?
Hyvä huomio, jälkitotalitarismi on eräs tapa käsitteellistää yleistasolla juuri sitä kehitystä, jonka mainitsen: ideologia ei enää ohjaa politiikkaa, mutta siitä pidetään kiinni vallankäytön välineenä. Paltemaa & Vuori kuvaavat jälkitotalitarismin käsitteen kautta Kiinan kehitystä Hu Jintaon kauteen asti – nykykehitys Xi Jinpingin kaudella laittaa miettimään, sopiiko sama käsite tilanteeseen, jossa ideologia jatkaa rappeutumistaan mutta samalla puolue näyttää kulkevan takaisin kohti keskitetympää ja lujempaa valtaa.